Pohjois-Norjan lumo
Tästä. tulee. pitkä. tarina.
Kilometrejä kertyi auton renkaille yli 2800km.
Matkaan sisältyi tuttuja pysähdyspaikkoja sekä uusia maisemia ja teitä.
Pelkästään ajelu Pohjois-Norjassa sykähdyttää, ja pysäyttää oman pienuuden äärelle aina uudestaan: lyhyessäkin matkassa pääsee kokemaan tunneleita, vuoren jyrkänteitä, serpentiiniteitä ja pitkiä siltoja kirkkaan meren yli.
Muistelimme, että maisema muuttuu hurjasti rajan ylityksen jälkeen siirryttäessä Kilpisjärven tuntureilta terävä huippuisten vuorten puolelle Norjaan. Olimme kuitenkin neljän vuoden aikana unohtaneet, miten nopea ja jylhä muutos onkaan.
Ensimmäisestä pysähdyksestä, Saanasta, ja keskiyön auringosta löytyy lisää kuvia edellisestä postauksesta.
Jo lyhyen ajomatkan jälkeen vuoristosta laskeudutaan säihkyvän meren tasolle ja vuorten keskelle. Tien varsilla alkaa näkymään pieniä puroja sekä isompia kuohuvia putouksia. Joka kohtaan tekisi mieli pysähtyä ihmettelemään.
Tämäkin pauhaava putous löytyi sattumalta tien varresta, ja jos pysähtyjillä olisi aikaa, olisi putouksen vierellä päässyt kipuamaan luontopolkua pitkin ylöspäin - ken tietää millaiset maisemat sieltä olisikaan avautunut!
Päivän kohteena oli Gorsabrua, joka on Pohjois-Euroopan syvin kanjoni. Matkaa siivitti Norjan vaihtelevat maisemat, joihin etenkin pelkääjän paikalta kerkeää paneutua paremmin. Koska ajomatkaa ja kävelyä oli tiedossa tälle päivälle jonkin verran, suurinta osaa maisemista täytyi ihailla auton ikkunoiden läpi - jotta pääsisimme edes jossain vaiheessa perille kohteeseen.
Toki fiksumpi matkan järjestäjä olisi suunnitellut ajomatkoista lyhyempiä, jolloin pysähtelyille, ihmettelylle ja ennakoimattomille mahdollisuuksille olisi ollut enemmänkin aikaa.
Kapea mutkitteleva hiekkatie ei tuntunut seitsemän metriselle pakulle kauhean kutsuvalta, joten auto jätettiin vähä kauemmalle parkkipaikalle. Sieltä matkaa Gorsabruan kanjonille kertyi eestaas vajaa 8km. Reitin varrella nähtiin auringossa loikoilevia lampaita, jotka viipottivat metsissä ja teillä.
Alkumatka taittui vaihtelevassa maastossa. Edellisen päivän vaellus vielä poltteli reisissä. Kanjonia lähempänä olevalta parkkipaikalta oli enää kahden kilometrin matka helppokulkuista polkua pitkin määränpäähän. Reitti tuntui paikoitellen jopa tylsältä ja odotukset vaihtelivat paljon: Välillä epäilytti, voiko näin helpon reitin varrella olla jotain niiiin pysäyttävää ja henkeäsalpaavaa, vaikka toisaalta myös odotukset kasvoivat kun ensimmäiset veden kuohunnan äänet kantautuivat korviin.
Matkan varrella törmättiin vain muutamiin muihin ihmisiin ja ötököiden kiusaltakin säästyttiin. Helpon kävely matkan jälkeen polku laskeutui hiukan alemmas, jossa näkyi jo kiviröykkiöiden keskellä pauhaava joki.
Muutaman askelluksen jälkeen saavuimme sillalle, josta näkymät avautuivat kunnolla.
Toisella puolella siltaa avautuu kanjoni, jonka horisontista pystyy hiukan hahmottamaan vuorten keskelle jäävän laakson.
Paikka toden totta on koettava itse, sillä veden voimaa, kanjonin syvyyttä tai kallioiden hienoksi hioutuneita seinämiä ei pysty välittämään tarpeeksi hyvin sanoilla tai kuvilla.
Kanjonin yllä kulkeva silta voi olla heikompi hermoiselle liian hurja, mutta suosittelisin jännittämisestä huolimatta tarttumaan sillan kaiteeseen ja kurkkaamaan kuinka syvä kanjoni onkaan!
Kävelymatka takaisin autolle oli nopea adrenaliiniryöpyssä. Pienen lepo- ja ruokatauon jälkeen lähdettiin ajelemaan ja pienen reitiltä eksymisen myötä löysimmekin rauhallisen yöpaikan meren ääreltä.
Yöpaikan löydyttyä nautimme vuoroveden myötä muuttuvasta maisemasta sekä auringon hiljalleen värjäämien hattarapilvien kauneudesta. Joogan, lukemisen ja iltapalan jälkeen oli ihana painaa pää tyynyyn.
Seuraavalle päivälle oli suuntaviivana ainoastaan tehdä hiukan kevyempi päivä urheilun kannalta. Halusimme käydä tutulla vesiputouksella, jonka yläjuoksulle olimme joskus eksyneet leikkimään ja virkistäytymään.
Sitä kohti…
